Jatkuva parantamisen tarve: Kuinka oppia olemaan itselleen armollinen
Kun yötaivas Disneylandin yllä räjähtää väreihin ilotulitusten loisteessa ja lapsesi nojaavat sinuun jäätelön tahmein sormin ihmetellen valoshow’ta, voisi kuvitella, että olet maailman onnellisin paikka. Mutta, kun Encanto-elokuvasta tuttu Mirabelin ääni kaikuu kaiuttimista sanoen: ”En koskaan ole tarpeeksi hyvä. Eikö niin? Ei väliä kuinka kovasti yritän”, jotain sisälläni murtuu. Itsetuntoni saa kolauksen.
Tämä lause ei ollut vain elokuvasta; se oli kuin peili, joka heijasti omaa sisintäni. Olen elänyt tuon lauseen kanssa pitkään, jopa keskellä musiikkia ja taikaa, aivoni toistavat tuttua mantraa: ”Olisit voinut tehdä enemmän. Suunnitella paremmin. Olla parempi.” Itsetuntoni kärsii, kun ajattelen näin.
Ilonryöstäjä työpaikka
Muutama kuukausi tuon matkan jälkeen menetin työpaikan, jota vihasin – työpaikan, joka vaati minulta kaiken ja antoi vain vähän vastineeksi. Se vei minulta ilon, mutta syytin myös itseäni siitä, etten kyennyt menestymään siellä. Kerroin itselleni, että olisi pitänyt olla kovempi, fiksumpi, parempi. Itsetuntoni oli matalalla.
Ystävällisemmät standardit muiden suhteen
Ironista kyllä, en koskaan asettaisi kenellekään muulle samanlaisia standardeja kuin itselleni. Kun tyttäreni tuli kotiin koulusta ykkönen (meidän koulumme versio hylätystä) kokeesta, hän oli lohduton. Hän itki olevansa tyhmä, ei tarpeeksi hyvä. En epäröinyt hetkeäkään lohduttaakseni ja muistuttaakseni häntä siitä, että hän on rakastettu, turvassa ja riittävä, juuri sellaisena kuin on. Tämä hetki muistutti minua itsetunnon tärkeydestä.
Peilin hetki
Tuo hetki oli käännekohta – yöllinen oivallus pimeässä. Jos halusin, että tyttäreni kasvaa uskomaan olevansa tarpeeksi, minun täytyi näyttää hänelle, miltä se näyttää. Lapset oppivat mallista, ei vain sanoista. Itsetunnon rakentaminen alkaa esimerkin näyttämisestä.
Määritellen ”parhaani”
Koko elämäni ajan ”parhaani” oli ollut liikkuva maali. Se tarkoitti kaiken antamista, kunnes olin tyhjä… ja sitten löytämään lisää annettavaa. Olen oppinut, että ”parhaani” muuttuu joka päivä. Joskus parhaani on tuotteliaisuutta ja luovuutta, toisinaan se on väsyneenä paikalle ilmaantumista ja yrittämistä. Ja joskus parhaani on lepäämistä – valintaa olla pushaamatta, kun kehoni ja sydämeni tarvitsevat parantumista. Itsetunnon ylläpito vaatii ymmärrystä omista rajoista.
Oppitunnit, joita yhä opin
Toivoisin voivani sanoa, että olen mestari tässä – että en koskaan sortuisi vertailun tai itsekritiikin vanhaan ansaan. Mutta itsensä ystävällisesti kohteleminen, kuten mikä tahansa kasvun muoto, vaatii harjoitusta. Itsetunto vahvistuu, kun muistamme olla armollisia itsellemme.
Se, mikä auttaa minua, kun unohdan:
- Puhun itselleni niin kuin puhuisin tyttärilleni.
- Etsin todisteita ponnisteluista, ei täydellisyydestä.
- Mittaan edistymistä, en suoritusta.
- Harjoitan kiitollisuutta syyllisyyden sijaan.
Valitsemalla riittävän
Joissakin päivissä, huomaan itseni miettimässä menetettyä työpaikkaa tai matkaa, jonka olisin voinut suunnitella paremmin, tai illallista, joka paloi, koska olin häiriytynyt auttaessani läksyissä. Kuulen edelleen kuiskauksen: ”Ei tarpeeksi.”
Mutta sitten katson tyttäriäni – heidän nauruaan, uteliaisuuttaan, ehdotonta rakkauttaan – ja muistan mikä on totta: he eivät tarvitse täydellistä äitiä. He tarvitsevat läsnä olevan äidin.
Tarpeeksi ei ole maaliviiva. Se on valinta, jonka teemme joka päivä, rakastaaksemme itseämme sellaisina kuin olemme ja luottaaksemme siihen, että ponnistelumme merkitsevät jotakin. Itsetunnon vahvistaminen on jokapäiväinen teko.
Kuinka jatkuva parantamisen tarve muovaa meitä
Jatkuva parantamisen tarve voi olla sekä siunaus että kirous. Se ajaa meitä eteenpäin, kannustaa meitä ylittämään itsemme ja saavuttamaan uusia korkeuksia. Mutta ilman armollisuutta ja ymmärrystä siitä, että ”parhaamme” voi päivittäin vaihdella, se voi myös johtaa uupumukseen ja itsensä arvostelemiseen. Itsetunnon ylläpitäminen vaatii tasapainoa ja ymmärrystä itsestämme.
On tärkeää muistaa, että olemme enemmän kuin suorituksemme summa. Meidän arvomme ei määräydy sen perusteella, kuinka monta ruksia saamme tehtävälistalta tai kuinka monta projektia viemme päätökseen. Olemme arvokkaita, koska olemme me – unikeita, korvaamattomia ihmisiä, joilla on paljon tarjottavaa maailmalle, riippumatta siitä, kuinka monta ”onnistumista” meillä on takanamme.
Elämän matkalla, vuoden 2026 kaltaiset käänteentekevät vuodet voivat tarjota meille mahdollisuuksia uudelleenarviointiin ja kasvuun, mutta vain, jos lähestymme niitä armollisuudella ja ymmärryksellä siitä, että jokainen päivä, jokainen hetki, on mahdollisuus valita ”tarpeeksi”. Itsetunnon rakentaminen ja ylläpitäminen on keskeinen osa tätä prosessia.
Lopuksi, jatkuva parantamisen tarve ei ole kahlitseva – se on vapauttava, kun opimme navigoimaan sen läpi ystävällisyydellä itsellemme ja ymmärrämme, että jokainen askeleemme eteenpäin, riippumatta koosta, on voitto. Itsetunto auttaa meitä näkemään jokaisen askeleen arvon.
Tietoja kirjoittajasta
